lauantai 27. lokakuuta 2018

Euroopan katolta Aasiaan





Aamu oli jo valjennut, kun heräsin ulkopuolelta kuuluvaan kopinaan. En jaksanut nousta vielä ylös katsoakseni ikkunasta mitä ulkopuolella tapahtuu, vaan yritin mielessäni keksiä äänelle lähteen. Ei se onnistunut. Raahauduin ikkunaan, ja näin kymmenkunta nuorta valmentajineen harjoittelemassa rullahiihtoa, ja toisella puolella kaksi villihevosta popsimassa heinää. Kylä, johon olimme yöllä saapuneet oli pieni, hieman alppikylää muistuttava, mutta ränsistynyt. Muutaman sadan metrin päässä näytti olevan kaapelihissin lähtöasema.

Mutta ne maisemat! Eipä yöllä uskonut millaiseen paikaan eksyimme. Ympärillä kohosi Euroopan korkeimman vuoren naapurit. Korkeinta huippua ei alhaalta nähnyt, vaan sinne oli matkattava kaapelihissillä. Aamunavauksen, ja eväiden teon jälkeen otimme koirat talutukseen, ja lähdimme ostamaan lippua hissille. Hissin ala-asemalla ohitimme jo tottuneesti huutelevat ja tyrkyt krääsäkauppiaat. Sujuvalla Venäjän viittomakielellä ostin meille liput huipulle asti. Rappusten ja tasanteiden metallinen ritilälattia tuotti koirille harmaita karvoja, mutta selvisimme kolmiosaisen kaapelihissin ensimmäiseen vaunuun.



Komea parkki valittiin yön pimeydessä.

Vuoret olivat vaikuttava ilmestys.


Päivänvalossa aloimme suunnittelemaan pyykkipäivää.




Uudehkoissa kabiineissa vaijerin varassa ylöspäin keinuttaessa kehuin Juliethille kuinka luotan Venäläiseen rakennustaitoon. Tämä aiheutti Juliethille jonkinlaisia pelkotiloja myöhemmin... Hissin ensimmäisen osion pääteasemalla jalkauduimme ulos, ja ihastelimme maisemia. Lippu oli kuitenkin maksettu ylös asti, joten Juliethin ahdingosta huolimatta kapusimme seuraavaan hissiin, joka veisi meidät jo kohtuulliseen 3455m korkeuteen. Tällä asemalla huomasi jo ohuen ilman vaikutukset. Päätä alkoi särkeä ja huomasi. Koirissa ei huomannut mitään muutoksia. Päinvastoin ne vain innostuivat lisää mitä ylemmäksi mentiin.


Hissiliput. Keskus toimii hiihtokeskuksena talvisin.


Poikia jännitti tuleva.




Onneksi hissit olivat uudehkoja. Tässä mentiin jo lumirajalla.



Kahvet ja pullat korkeuksissa.






Viimeinen hissi vei meidät lumirajalle. Pääteasema 3847m korkeudessa toimi lähtöpaikkana useille vuorikiipeilijöille, jotka valmistautuivat huipun valloitukseen. Kiipeilijät jääkenkineen ja hakkuineen ihmettelivät kahta kotikoiraa jotka sekosivat lumesta. Jatkoimme asemalta vielä kävellen pienen harjanteen päälle, josta avautui näkymät Elbrusin kaksoishuipulle. Näkymä oli kaiken hikoilun ja vaivan arvoista. Hetken peuhattuamme lumessa, palasimme hissille. Oli taas jatkettava matkaa. Hissiin noustessa vartija ihmetteli vihaisena miksi Jalolla ei ole kuonokoppaa, hymyilin nätisti takaisin.




Viimeinen hissi vie jo kohtuullisen korkealle.


Yläasemalla pidimme eväspaussin.



Evästä että jaksaa. Aurinkolasit ovat edellisvuoden reissulta Nescafen mainoslasit :)





Kaksoishuippu taustalla jäi juuri pilviverhon taakse.



Koirat nauttivat lumesta. Ilmeisesti he kestävät paremmin ohutta ilmaa.


Aurinko ja lumi ovat petollinen yhdistelmä. Omaa panda selfietä en kehtaa julkaista.





Päivä oli jo pitkällä ennenkuin pääsimme matkaan. Tiedossa oli vielä yksi yöpyminen Venäjän puolella. Venäjän ja Georgian yhdistävä tie on nimeltään Georgian sotilastie. Tie on ollut käytössä jo ennen ajanlaskumme alkua. Nykyiseen muotoon tie rakennettiin Venäläisten sotilaiden toimesta 1700-luvulla. Tie on vaikuttava kokemus, ja korkein kohta 2379 metrin korkeudessa oli autollemme kiitettävä suoritus. Tuossa korkeudessa kyllä hyvin huomaa vapaastihengittävän moottorin puutumisen ilman ohentuessa. Viimeiseksi yöpaikaksi valikoitui yllättäen huoltoaseman piha. Pitkän päivän jälkeen uni tuli taas samantien. Ihme, että ei ollenkaan pelottanut maantierosvot tai miliisit tai muutkaan.

Aamulla heräsin taas erikoisiin ääniin, joita Julieth oli koko yön peloissaan kuunnellut. Yritin jälleen kuvitella mielessäni mistä äänet tulevat. Ne kuulostivat aivan kuin joku murtautuisi autoomme. Avasin ulko-oven. Ovi kolahti viereisen rekan perävaunuun. Rekan moottoritilasta kurkkasi likainen mies turboahdin kädessään, ja tiedusteli mahdunko ulos. Mielenkiintoista muuten kuinka matkoilla alkaa ymmärtämään mitä toinen sanoo tai kysyy, vaikka ei ole mitään käryä edes puhuttavasta kielestä. Jotenkin sitä vain on enemmän tilanteessa mukana kuin tavallisessa arjessa. Aamupalat kokkailtuamme käytimme koirat pihalla, ja painelimme motelliin kyselemään suihkua. Suihku löytyi parin euron hintaan, ja lähes lämpimässä vedessä peseydyttyämme jatkoimme matkaa.



Kattoikkunasta kuvattua. Aamuisin oli kohtuulliset maisemat.



MAN rekkojen välissä. Viereisessä vaihdettiin turboa, ja henkilöautoon vaihdettiin jäähdytintä.





Rajalle ei ollut pitkä matka, ja pian jo seisoimmekin jonossa. Jono ei ollut kovin pitkä, ehkä reilun kilometrin mittainen, mutta se eteni todella verkkaisesti. Haimme kojuista vettä, ja söimme eväitä ohjaamossa.  Välillä siirsimme autoa viisi metriä. Aika ajoin muutama autolija hermostui odottamiseen, ja lähti ohittamaan letkaa pientareen puolelta. Tämä ei tietenkään ollut kaikkien mieleen, vaan rehellisesti jonottavat ihmiset yrittivät estää näitä. Jonon seassa pyöri välillä joku agentti Nivallaan, joka esitteli virkamerkkiään ja käski ihmisiä ajamaan jonon perälle. Erästä ohitusyritystä seurasimme peilien kautta. Pian tilanne muuttui käsirysyksi, ja siellä mätkittiin toisia ties millä eväspatongeilla ja käsilaukuilla. Useat poliisipartiot saapuivat rauhoittamaan tilannetta. Lopuksi ambulanssina toiminut pulla-UAZ toimitti ohittajia ja heitä estäneitä raja-asemalle tikattavaksi.



Jonoa rajalle.




Onneksi maisemat jonotukselle olivat ihanteelliset.


Venäjän ja Georgian välinen tie kulkee solassa joen myötäilemänä.





Lähes kuuden tunnin jonottamisen jälkeen pääsimme rajalle. Ja koska ajoimme kuorma-autoa, jouduin tulliin tekemään selvityksiä. Minut ohjattiin pieneen, alle kahdenkymmenen neliön huoneeseen, joka oli täynnä rekkakuskeja. Kuskit olivat pihalla olleista autoista päätellen Venäjältä, Georgiasta, Azerbaidzanista, Turkista, Armeniasta sekä Iranista. Jotenkin tuntui oudolta istua siellä, ja yrittää selvittää mitä pitäisi tehdä. Tilanne oli huvittava. Huoneen molemmissa päädyissä oli ovet. Miehet välillä vuoronperään kurkkivat huoneisiin sisään. Sitten he taas riitelivät, ja polttivat tupakkaa. Yleensä, kun uusi kuski tuli sisään, selvisi aina pienen riitelyn jälkeen jonotusjärjestys. Välillä he osoittelivat minua sormella, ja tästä päättelin oman paikkani jonossa. Pari tuntia siinä varmaankin meni, kun en jaksanut enää. Miehet kurkkivat ovesta sisälle kuin pikku lapset. Pyysin heitä sivuun, ja menin ovesta sisälle. Sisällä annoin tullivirkailijalle automme paperit. Hetken kuluttua paperit olivat leimattu, ja pääsimme jatkamaan matkaa. Helppoa. Tullimiehet kävivät automme läpi, ja pimeän jo laskettua ajelimme ei kenenkään maalla kohti Georgiaa.



Vessa Venäjän tullissa.




Lukemani perusteella Georgian puoli olisi helppo. Ajoimme rekkajonoon. Pian selvisi, että Juliethin täytyy ylittää raja jalan. Minä ajoin luukulle. Tullivirkailija tutki papereita, ja totesi että tarvitsen siirtokilvet. Okei, mikäs siinä. Olin nähnyt jonossa muutamassa autossa liimattavia rekisterikilpiä. Menin Juliethin perässä rakennukseen, jossa tarkastetaan jalankulkijat. Pitkään jonotimme täpötäydessä aulassa. Päästyämme officerin puheille hän pyysi minua menemään pankin tiskille maksamaan kilvet. Pankin tiskillä nojaili nuori nainen purkkaa jauhaen ja puhelinta näpräten. Kysyin voiko tässä maksaa siirtokilvet. Ei, hän sanoi, ja jatkoi puhelimen näppäilyä. Sanoin hänelle, että minut oli käsketty tähän maksamaan kilvet. Paikalle saapui toinen nuori virkailija. Kysyin uudelleen voinko maksaa tässä kilvet. Samanaikaisesti virkailijat vastasivat kyllä ja ei. Tässä kohtaa meni hermo. Karjaisin toiselle virkailijalle, että laittaa puhelimen pois, ja tekee työnsä. Virkailija mulkaisi ja lähti pois. Toinen otti asian hoitaakseen.

Kilvet maksoivat noin 10 €. No eihän minulla ollut käteistä, ja eihän nyt pankissa voi kortilla maksaa. Virkailija ohjasi minut takaovesta pankin tilojen läpi turvatarkastuksen toiselle puolelle, josta löytyi pankkiautomaatti. Sain suoritettua maksun, ja palasin officerin luokse aulaan. Hän pyysi minua odottamaan kollegaansa, joka täyttäisi paperit. Pian paikalle saapunut officerin kollega otti paperit, ja katsottuaan niitä hän totesi, että emme tarvitse kilpiä. Sitten paloi päre lopullisesti. Olimme olleet 12 tuntia jonoissa ja kopeissa. Melko kuuluvalla äänellä totesin, että antaa kilpien olla, ja että rahojakaan en tarvitse niistä takaisin. Julieth päästettiin tästä kävellen jatkamaan matkaa, ja minä palasin autolle yrittämään ylitystä uudelleen. Ajoin samalle luukulle missä minut oli aikaisemmin käännytetty takaisin, ja heitin paperit sisään. Olin aivan raivona tästä pomppimisesta. Ja ilmaisin sen kyllä virkailijalle joka aikaisemmin käski minut ostaa siirtokilvet. Noh, oli miten oli. Pahoittelin lopuksi virkailijalle hermostumistani, ja erosimme ystävinä. Homma oli nyt selvä, ja olimme Georgiassa, eli Aasian puolella. Tänne halusimme, ja muutamien vastoinkäymisten jälkeen tänne pääsimme.


Jatkoimme yöllä jonkin matkaa yöpaikkaa etsien. Stepantsmindan kylän jälkeen löytyi jonkinlainen tullauskeskus. Portinvartijan kanssa viittoiltuamme jäimme portin ulkopuolelle yöksi. Keskuksessa oli vielä ravintola auki. Pääsimme ottamaan ensikosketuksen kehuttuun Georgialaiseen keittiöön. Saimme ravintolasta ruoat takeaway-pakkauksina, ja painelimme omaan mökkiin syömään herkullisen late dinnerin ja nukkumaan. Seuraavana päivänä alkaisi tutustuminen Georgiaan. Tuntui hyvältä olla näinkin kaukana. Ja vaikka emme vielä olleetkaan matkan kääntöpisteessä, oli tämä jo kuitenkin iso saavutus meille.



Tullauskeskuksen ravintolasta haettua takeaway ruokaa.



Jälleen oli mukava herätä maisemaan.