Matkailua ja maantiedettä

Moskovasta jatkoimme M-4 tietä kohti etelää. Seuraava määränpää oli Rostov-na-Donu, reilun miljoonan asukkaan kaupunki Asovanmeren kupeessa, tuhannen kilometrin päässä. Ennakkoon oli jo tiedossa, että tällä etapilla emme tule näkemään käytännössä muuta kuin peltoa, ja peltoa, joten sen kummempia pysähdyksiä emme tälle kahden päivän taipaleelle suunnitelleet. Matkan varrelle osuu vain yksi kaupunki, Voronez, reilun viidensadan kilometrin päässä Moskovasta. Kaupungissa pysähdyimme ainoastaan marketissa käymisen ajaksi. Illan suussa yöpaikaksi valikoitui jälleen kerran huoltoasema, tällä kertaa Shell. Monet muut huoltoasemat eivät ilmeisesti kelpuuttaneet yöpyjiä pihaansa, mutta Shellin asemilla oli hyvin tilaa, ja yön aikana parkkiin valui paljon rekkoja. Asemat tarjosivat tarvittavat palvelut yöpymiseen, eli siistit vessat, ihan juotavat kahvit, sekä pienet nurmialueet joissa koirat pääsivät jaloittelemaan aamuisin.

Arnold ja maailmankartta.

Seuraavana päivänä matka taittui suhteellisen hyväkuntoisilla teillä läpi valtavien auringonkukkapeltojen, välillä tietöiden kohdalla jonotellen. Ennakkoon selvittelimme sattuisiko matkalla olemaan jokin leirintään soveltuva alue, jossa pääsisimme vaatteita pesemään. Google löysikin yhden "leirintäalueen" Rostov-na-Donusta. Alueen nettisivuilla pisti silmään järjestyssäännöt, jotka suosittelivat peseytymään usein, vaihtamaan lakanat joka toinen viikko, pesemään hampaat, ja sheivaamaan kainalot! Gillette jäi kotiin, joten emme ikävä kyllä voineet tälle alueelle suunnata.

Jalo muisti suojautua auringolta.

Helteisen päivän aikana poikkesimme pikkutielle koirien ulkoilutuspaikan toivossa. Pysähdyimme pienen kylän liepeille, ja Julieth lähti poikien kanssa tallustelemaan pitkin pellon reunaa, minun jäädessä tarkastelemaan auton, ja varsinkin renkaiden kuntoa. Pian huomasin humalaisen oloisen miehen vaappuvan meitä kohti. Mies tuli juttelemaan kanssamme. Luonnollisesti emme ymmärtäneet toisiamme lainkaan. Mies viittilöi lähistöllä polkupyörällä mutkitelleen rouvan luoksemme. Rouvan polkupyörän tarakalla oli vesimeloni, jotain nyssäköitä, sekä vesipullo. Pitkien neuvotteluiden jälkeen ymmärsimme heidän tarvitsevan veistä melonin leikkaamiseen. Hain heille veitsen, ja puolitettuaan melonin, he tarjosivat meille toisen puoliskon. Neuvottelut jatkuivat. Seuraavaksi he halusivat pari mukia. Hain heille pari mukia. Pullossa oli vinegretteä, sen verran ymmärsin. Mies kaatoi meille ja itselleen lasilliset. Tulihan se juotua, vaikka en kyllä tiedä mitä se oli. Hieman vinegreten makuista, prosentteja varmaan parikymmentä. Jos ei olisi ollut tarvetta jatkaa autolla, olisin varmasti ottanut toisenkin lasillisen. Neuvottelut jatkuivat taas. Nainen antoi meille valkosipulia, ja todella epämääräisen lihapalan. Mies kätteli kovasti ja halasi minua jatkuvasti, ehkä hän oli onnellinen nähdessään turisteja. Pikku hiljaa yritimme tehdä selväksi että meidän pitää jatkaa matkaa. Pariskunta yritti kovasti saada meitä tulemaan heidän kotiinsa, mutta jotenkin meitä ei sillä hetkellä ajatus innostanut. Nainen vielä soitti lapsilleen, jotka tulivat myös ihmettelemään suomalaisia matkaajia. Jostain syystä nainen alkoi puhumaan Hitleristä, ja tässä vaiheessa päätimme että tämä on nähty, nyt lähdetään. Puoli väkisin nousimme autoon, ja lapsille vilkutellen ajoimme pois. Olihan taas hämmentävä kohtaaminen.

Ei parane ajaa harhaan kiertotiellä.

Taitoimme matkaa läpi loputtomien peltojen. Jossain vaiheessa kasvit pelloilla vaihtuivat auringonkukista viljaksi. Oli ilmeisesti sadonkorjuu aika. Tiellä alkoi näkyä sinisiä Kamaz-yhdistelmiä, joiden lavalaitojen välistä varisi viljaa tielle. Lähestyessämme Rostov-na-Donua, alkoivat vilja-autojen jonot olla kilometrin mittaisia. Jonot matelivat 30-50km/h, ja vähän väliä pientareella oli joku auto remontissa. Siellä vaihdettiin turboa, syyläriä, pyöränlaakeria, rengasta ja ties mitä.

Peltoa riittää.

Suunnitelmissa meillä oli uinti Asovanmeressä. Seikkailimme läpi Rostovin, ja jatkoimme kohti rantaa. Seurasimme kylttejä uimarannalle. Ennen rantaa oli jonkilainen turistikylä, jossa osin romahtaneissa ja ränsistyneissä mökeissä venäläiset turistit asuivat. Jätimme auton parkkiin, ja kävelimme rannalle. Upea hiekkaranta oli täynnä ihmisiä, lasinsiruja ja roskaa. Kastelimme jalat, ja lähdimme jatkamaan matkaa paremman toivossa. Matkalla poikkesimme pienelle polulle joka näytti johtavan rannalle. Polulla möyriessämme ihmettelimme roskan määrää. Ranta oli kaislikon peitossa, joten takaisin tielle etsimään seuraavaa. Hetken kuluttua käännyimme pellon reunassa kulkevalle polulle. Polku johtikin rannalle. Jalkauduimme tutkimaan uinti mahdollisuuksia. Ranta osoittautui täydelliseksi, harmi vain että se oli parikymmentä metriä alempana kuin me. Penger oli mahdoton lasketua, joten päädyimme ihastelemaan maisemia, ja ottamaan selfieitä.

Niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana.

Julieth tallentaa maisemaa.

Rostovista matka jatkui kohti viimeistä kaupunkia Vladikavkazia. Hieman Pjatigorskin kaupungin jälkeen tuli vastaan poliisin tarkastuspiste, hieman isompi kuin mitä tähän asti on nähty. Tarkastuspisteen ympärillä pyörii sotilaita, ja erään kopin luona on pitkä jono, ilmeisesti bussilla saapuneita ihmisiä. Meitä ei tarkastuspisteellä pysäytetty, vaan saimme jatkaa ihmeissämme matkaa. Vilkaisu karttaan osoitti, että olemme siirtyneet toisen tasavallan alueelle. Kabardi-Balkaria, varmasti suurelle osalle meistä täysin tuntematon, Venäjän federaation kuuluva tasavalta. Harmi että eivät antaneet passiin leimaa.

Kuvassa Ulkoministeriön luokittelemat "vältä tarpeetonta matkustamista"-alueet.

Olimme siis alueella, joka muutaman muun lähialueen tavoin on saanut Suomen Ulkoministeriöltä "vältä tarpeetonta matkustamista"-suosituksen. Kabardi-Balkarian tasavallassa emme kohdanneet mitään erikoista, vaan jatkoimme matkaamme maisemista nauttien. Viiniviljelmien lomassa ajellessa ei osannut sanoa ollaanko tulen aran pohjois-kaukasuksen alueella vai keski Ranskassa. Hiukan ennen Vladikavkazia, jo usean päivän jatkunut pohjanmaan lakeuksia muistuttava maisema sai horisonttiin yhden kohouman, vihdoinkin! Paikoin puuduttava, paikon mielekäs, lähes kolmen tuhannen kilometrin "siirtymä" kotoa Euroopan ja Aasian rajalle alkoi olla lopuillaan.

Ensimmäinen epämuodostuma lakeuksilla.

Vladikavkazissa otimme tankin täyteen, ja jatkoimme jo pimeän laskeuduttua sivutietä pitkin kohti Georgian raja-aluetta. Tie nousi vuoristoon. Kapea, paikoin huonokuntoinen tie mutkitteli solassa, ympärillä valtavat mustina kohoavat vuoret. Navigaattorin näyttämä matka määränpäähän ei näyttänyt lyhenevän lainkaan edetessämme kolmea kymppiä kohti Euroopan korkeinta vuorta, Elbrusia. Saavuimme myöhään yöllä kylään, jossa tie päättyy. Kylän laidalta löysimme rauhallisen parkkipaikan, johon leirimme pystytimme. Illallisen jälkeen painelimme kiireesti nukkumaan. Malttamattomina jäimme odottamaan minkälaiset maisemat meitä aamulla odottaa.