Euroopan katolta Aasiaan

Aamu oli jo valjennut, kun heräsin ulkopuolelta kuuluvaan kopinaan. En jaksanut nousta vielä ylös katsoakseni ikkunasta mitä ulkopuolella tapahtuu, vaan yritin mielessäni keksiä äänelle lähteen. Ei se onnistunut. Raahauduin ikkunaan, ja näin kymmenkunta nuorta valmentajineen harjoittelemassa rullahiihtoa, ja toisella puolella kaksi villihevosta popsimassa heinää. Kylä, johon olimme yöllä saapuneet oli pieni, hieman alppikylää muistuttava, mutta ränsistynyt. Muutaman sadan metrin päässä näytti olevan kaapelihissin lähtöasema.

Mutta ne maisemat! Eipä yöllä uskonut millaiseen paikaan eksyimme. Ympärillä kohosi Euroopan korkeimman vuoren naapurit. Korkeinta huippua ei alhaalta nähnyt, vaan sinne oli matkattava kaapelihissillä. Aamunavauksen, ja eväiden teon jälkeen otimme koirat talutukseen, ja lähdimme ostamaan lippua hissille. Hissin ala-asemalla ohitimme jo tottuneesti huutelevat ja tyrkyt krääsäkauppiaat. Sujuvalla Venäjän viittomakielellä ostin meille liput huipulle asti. Rappusten ja tasanteiden metallinen ritilälattia tuotti koirille harmaita karvoja, mutta selvisimme kolmiosaisen kaapelihissin ensimmäiseen vaunuun.

Komea parkki valittiin yön pimeydessä.

Vuoret olivat vaikuttava ilmestys.

Päivänvalossa aloimme suunnittelemaan pyykkipäivää.

Uudehkoissa kabiineissa vaijerin varassa ylöspäin keinuttaessa kehuin Juliethille kuinka luotan Venäläiseen rakennustaitoon. Tämä aiheutti Juliethille jonkinlaisia pelkotiloja myöhemmin... Hissin ensimmäisen osion pääteasemalla jalkauduimme ulos, ja ihastelimme maisemia. Lippu oli kuitenkin maksettu ylös asti, joten Juliethin ahdingosta huolimatta kapusimme seuraavaan hissiin, joka veisi meidät jo kohtuulliseen 3455m korkeuteen. Tällä asemalla huomasi jo ohuen ilman vaikutukset. Päätä alkoi särkeä ja huomasi. Koirissa ei huomannut mitään muutoksia. Päinvastoin ne vain innostuivat lisää mitä ylemmäksi mentiin.

Hissiliput. Keskus toimii hiihtokeskuksena talvisin.

Poikia jännitti tuleva.

Onneksi hissit olivat uudehkoja. Tässä mentiin jo lumirajalla.

Kahvet ja pullat korkeuksissa.

Viimeinen hissi vei meidät lumirajalle. Pääteasema 3847m korkeudessa toimi lähtöpaikkana useille vuorikiipeilijöille, jotka valmistautuivat huipun valloitukseen. Kiipeilijät jääkenkineen ja hakkuineen ihmettelivät kahta kotikoiraa jotka sekosivat lumesta. Jatkoimme asemalta vielä kävellen pienen harjanteen päälle, josta avautui näkymät Elbrusin kaksoishuipulle. Näkymä oli kaiken hikoilun ja vaivan arvoista. Hetken peuhattuamme lumessa, palasimme hissille. Oli taas jatkettava matkaa. Hissiin noustessa vartija ihmetteli vihaisena miksi Jalolla ei ole kuonokoppaa, hymyilin nätisti takaisin.

Viimeinen hissi vie jo kohtuullisen korkealle.

Yläasemalla pidimme eväspaussin.

Evästä että jaksaa. Aurinkolasit ovat edellisvuoden reissulta Nescafen mainoslasit :)

Kaksoishuippu taustalla jäi juuri pilviverhon taakse.

Koirat nauttivat lumesta. Ilmeisesti he kestävät paremmin ohutta ilmaa.

Aurinko ja lumi ovat petollinen yhdistelmä. Omaa panda selfietä en kehtaa julkaista.

Päivä oli jo pitkällä ennenkuin pääsimme matkaan. Tiedossa oli vielä yksi yöpyminen Venäjän puolella. Venäjän ja Georgian yhdistävä tie on nimeltään Georgian sotilastie. Tie on ollut käytössä jo ennen ajanlaskumme alkua. Nykyiseen muotoon tie rakennettiin Venäläisten sotilaiden toimesta 1700-luvulla. Tie on vaikuttava kokemus, ja korkein kohta 2379 metrin korkeudessa oli autollemme kiitettävä suoritus. Tuossa korkeudessa kyllä hyvin huomaa vapaastihengittävän moottorin puutumisen ilman ohentuessa. Viimeiseksi yöpaikaksi valikoitui yllättäen huoltoaseman piha. Pitkän päivän jälkeen uni tuli taas samantien. Ihme, että ei ollenkaan pelottanut maantierosvot tai miliisit tai muutkaan.

Aamulla heräsin taas erikoisiin ääniin, joita Julieth oli koko yön peloissaan kuunnellut. Yritin jälleen kuvitella mielessäni mistä äänet tulevat. Ne kuulostivat aivan kuin joku murtautuisi autoomme. Avasin ulko-oven. Ovi kolahti viereisen rekan perävaunuun. Rekan moottoritilasta kurkkasi likainen mies turboahdin kädessään, ja tiedusteli mahdunko ulos. Mielenkiintoista muuten kuinka matkoilla alkaa ymmärtämään mitä toinen sanoo tai kysyy, vaikka ei ole mitään käryä edes puhuttavasta kielestä. Jotenkin sitä vain on enemmän tilanteessa mukana kuin tavallisessa arjessa. Aamupalat kokkailtuamme käytimme koirat pihalla, ja painelimme motelliin kyselemään suihkua. Suihku löytyi parin euron hintaan, ja lähes lämpimässä vedessä peseydyttyämme jatkoimme matkaa.

Kattoikkunasta kuvattua. Aamuisin oli kohtuulliset maisemat.

MAN rekkojen välissä. Viereisessä vaihdettiin turboa, ja henkilöautoon vaihdettiin jäähdytintä.

Rajalle ei ollut pitkä matka, ja pian jo seisoimmekin jonossa. Jono ei ollut kovin pitkä, ehkä reilun kilometrin mittainen, mutta se eteni todella verkkaisesti. Haimme kojuista vettä, ja söimme eväitä ohjaamossa.  Välillä siirsimme autoa viisi metriä. Aika ajoin muutama autolija hermostui odottamiseen, ja lähti ohittamaan letkaa pientareen puolelta. Tämä ei tietenkään ollut kaikkien mieleen, vaan rehellisesti jonottavat ihmiset yrittivät estää näitä. Jonon seassa pyöri välillä joku agentti Nivallaan, joka esitteli virkamerkkiään ja käski ihmisiä ajamaan jonon perälle. Erästä ohitusyritystä seurasimme peilien kautta. Pian tilanne muuttui käsirysyksi, ja siellä mätkittiin toisia ties millä eväspatongeilla ja käsilaukuilla. Useat poliisipartiot saapuivat rauhoittamaan tilannetta. Lopuksi ambulanssina toiminut pulla-UAZ toimitti ohittajia ja heitä estäneitä raja-asemalle tikattavaksi.

Jonoa rajalle.

Onneksi maisemat jonotukselle olivat ihanteelliset.

Venäjän ja Georgian välinen tie kulkee solassa joen myötäilemänä.

Lähes kuuden tunnin jonottamisen jälkeen pääsimme rajalle. Ja koska ajoimme kuorma-autoa, jouduin tulliin tekemään selvityksiä. Minut ohjattiin pieneen, alle kahdenkymmenen neliön huoneeseen, joka oli täynnä rekkakuskeja. Kuskit olivat pihalla olleista autoista päätellen Venäjältä, Georgiasta, Azerbaidzanista, Turkista, Armeniasta sekä Iranista. Jotenkin tuntui oudolta istua siellä, ja yrittää selvittää mitä pitäisi tehdä. Tilanne oli huvittava. Huoneen molemmissa päädyissä oli ovet. Miehet välillä vuoronperään kurkkivat huoneisiin sisään. Sitten he taas riitelivät, ja polttivat tupakkaa. Yleensä, kun uusi kuski tuli sisään, selvisi aina pienen riitelyn jälkeen jonotusjärjestys. Välillä he osoittelivat minua sormella, ja tästä päättelin oman paikkani jonossa. Pari tuntia siinä varmaankin meni, kun en jaksanut enää. Miehet kurkkivat ovesta sisälle kuin pikku lapset. Pyysin heitä sivuun, ja menin ovesta sisälle. Sisällä annoin tullivirkailijalle automme paperit. Hetken kuluttua paperit olivat leimattu, ja pääsimme jatkamaan matkaa. Helppoa. Tullimiehet kävivät automme läpi, ja pimeän jo laskettua ajelimme ei kenenkään maalla kohti Georgiaa.

Vessa Venäjän tullissa.

Lukemani perusteella Georgian puoli olisi helppo. Ajoimme rekkajonoon. Pian selvisi, että Juliethin täytyy ylittää raja jalan. Minä ajoin luukulle. Tullivirkailija tutki papereita, ja totesi että tarvitsen siirtokilvet. Okei, mikäs siinä. Olin nähnyt jonossa muutamassa autossa liimattavia rekisterikilpiä. Menin Juliethin perässä rakennukseen, jossa tarkastetaan jalankulkijat. Pitkään jonotimme täpötäydessä aulassa. Päästyämme officerin puheille hän pyysi minua menemään pankin tiskille maksamaan kilvet. Pankin tiskillä nojaili nuori nainen purkkaa jauhaen ja puhelinta näpräten. Kysyin voiko tässä maksaa siirtokilvet. Ei, hän sanoi, ja jatkoi puhelimen näppäilyä. Sanoin hänelle, että minut oli käsketty tähän maksamaan kilvet. Paikalle saapui toinen nuori virkailija. Kysyin uudelleen voinko maksaa tässä kilvet. Samanaikaisesti virkailijat vastasivat kyllä ja ei. Tässä kohtaa meni hermo. Karjaisin toiselle virkailijalle, että laittaa puhelimen pois, ja tekee työnsä. Virkailija mulkaisi ja lähti pois. Toinen otti asian hoitaakseen.

Kilvet maksoivat noin 10 €. No eihän minulla ollut käteistä, ja eihän nyt pankissa voi kortilla maksaa. Virkailija ohjasi minut takaovesta pankin tilojen läpi turvatarkastuksen toiselle puolelle, josta löytyi pankkiautomaatti. Sain suoritettua maksun, ja palasin officerin luokse aulaan. Hän pyysi minua odottamaan kollegaansa, joka täyttäisi paperit. Pian paikalle saapunut officerin kollega otti paperit, ja katsottuaan niitä hän totesi, että emme tarvitse kilpiä. Sitten paloi päre lopullisesti. Olimme olleet 12 tuntia jonoissa ja kopeissa. Melko kuuluvalla äänellä totesin, että antaa kilpien olla, ja että rahojakaan en tarvitse niistä takaisin. Julieth päästettiin tästä kävellen jatkamaan matkaa, ja minä palasin autolle yrittämään ylitystä uudelleen. Ajoin samalle luukulle missä minut oli aikaisemmin käännytetty takaisin, ja heitin paperit sisään. Olin aivan raivona tästä pomppimisesta. Ja ilmaisin sen kyllä virkailijalle joka aikaisemmin käski minut ostaa siirtokilvet. Noh, oli miten oli. Pahoittelin lopuksi virkailijalle hermostumistani, ja erosimme ystävinä. Homma oli nyt selvä, ja olimme Georgiassa, eli Aasian puolella. Tänne halusimme, ja muutamien vastoinkäymisten jälkeen tänne pääsimme.


Jatkoimme yöllä jonkin matkaa yöpaikkaa etsien. Stepantsmindan kylän jälkeen löytyi jonkinlainen tullauskeskus. Portinvartijan kanssa viittoiltuamme jäimme portin ulkopuolelle yöksi. Keskuksessa oli vielä ravintola auki. Pääsimme ottamaan ensikosketuksen kehuttuun Georgialaiseen keittiöön. Saimme ravintolasta ruoat takeaway-pakkauksina, ja painelimme omaan mökkiin syömään herkullisen late dinnerin ja nukkumaan. Seuraavana päivänä alkaisi tutustuminen Georgiaan. Tuntui hyvältä olla näinkin kaukana. Ja vaikka emme vielä olleetkaan matkan kääntöpisteessä, oli tämä jo kuitenkin iso saavutus meille.

Tullauskeskuksen ravintolasta haettua takeaway ruokaa.

Jälleen oli mukava herätä maisemaan.

Matkailua ja maantiedettä

Moskovasta jatkoimme M-4 tietä kohti etelää. Seuraava määränpää oli Rostov-na-Donu, reilun miljoonan asukkaan kaupunki Asovanmeren kupeessa, tuhannen kilometrin päässä. Ennakkoon oli jo tiedossa, että tällä etapilla emme tule näkemään käytännössä muuta kuin peltoa, ja peltoa, joten sen kummempia pysähdyksiä emme tälle kahden päivän taipaleelle suunnitelleet. Matkan varrelle osuu vain yksi kaupunki, Voronez, reilun viidensadan kilometrin päässä Moskovasta. Kaupungissa pysähdyimme ainoastaan marketissa käymisen ajaksi. Illan suussa yöpaikaksi valikoitui jälleen kerran huoltoasema, tällä kertaa Shell. Monet muut huoltoasemat eivät ilmeisesti kelpuuttaneet yöpyjiä pihaansa, mutta Shellin asemilla oli hyvin tilaa, ja yön aikana parkkiin valui paljon rekkoja. Asemat tarjosivat tarvittavat palvelut yöpymiseen, eli siistit vessat, ihan juotavat kahvit, sekä pienet nurmialueet joissa koirat pääsivät jaloittelemaan aamuisin.

Arnold ja maailmankartta.

Seuraavana päivänä matka taittui suhteellisen hyväkuntoisilla teillä läpi valtavien auringonkukkapeltojen, välillä tietöiden kohdalla jonotellen. Ennakkoon selvittelimme sattuisiko matkalla olemaan jokin leirintään soveltuva alue, jossa pääsisimme vaatteita pesemään. Google löysikin yhden "leirintäalueen" Rostov-na-Donusta. Alueen nettisivuilla pisti silmään järjestyssäännöt, jotka suosittelivat peseytymään usein, vaihtamaan lakanat joka toinen viikko, pesemään hampaat, ja sheivaamaan kainalot! Gillette jäi kotiin, joten emme ikävä kyllä voineet tälle alueelle suunnata.

Jalo muisti suojautua auringolta.

Helteisen päivän aikana poikkesimme pikkutielle koirien ulkoilutuspaikan toivossa. Pysähdyimme pienen kylän liepeille, ja Julieth lähti poikien kanssa tallustelemaan pitkin pellon reunaa, minun jäädessä tarkastelemaan auton, ja varsinkin renkaiden kuntoa. Pian huomasin humalaisen oloisen miehen vaappuvan meitä kohti. Mies tuli juttelemaan kanssamme. Luonnollisesti emme ymmärtäneet toisiamme lainkaan. Mies viittilöi lähistöllä polkupyörällä mutkitelleen rouvan luoksemme. Rouvan polkupyörän tarakalla oli vesimeloni, jotain nyssäköitä, sekä vesipullo. Pitkien neuvotteluiden jälkeen ymmärsimme heidän tarvitsevan veistä melonin leikkaamiseen. Hain heille veitsen, ja puolitettuaan melonin, he tarjosivat meille toisen puoliskon. Neuvottelut jatkuivat. Seuraavaksi he halusivat pari mukia. Hain heille pari mukia. Pullossa oli vinegretteä, sen verran ymmärsin. Mies kaatoi meille ja itselleen lasilliset. Tulihan se juotua, vaikka en kyllä tiedä mitä se oli. Hieman vinegreten makuista, prosentteja varmaan parikymmentä. Jos ei olisi ollut tarvetta jatkaa autolla, olisin varmasti ottanut toisenkin lasillisen. Neuvottelut jatkuivat taas. Nainen antoi meille valkosipulia, ja todella epämääräisen lihapalan. Mies kätteli kovasti ja halasi minua jatkuvasti, ehkä hän oli onnellinen nähdessään turisteja. Pikku hiljaa yritimme tehdä selväksi että meidän pitää jatkaa matkaa. Pariskunta yritti kovasti saada meitä tulemaan heidän kotiinsa, mutta jotenkin meitä ei sillä hetkellä ajatus innostanut. Nainen vielä soitti lapsilleen, jotka tulivat myös ihmettelemään suomalaisia matkaajia. Jostain syystä nainen alkoi puhumaan Hitleristä, ja tässä vaiheessa päätimme että tämä on nähty, nyt lähdetään. Puoli väkisin nousimme autoon, ja lapsille vilkutellen ajoimme pois. Olihan taas hämmentävä kohtaaminen.

Ei parane ajaa harhaan kiertotiellä.

Taitoimme matkaa läpi loputtomien peltojen. Jossain vaiheessa kasvit pelloilla vaihtuivat auringonkukista viljaksi. Oli ilmeisesti sadonkorjuu aika. Tiellä alkoi näkyä sinisiä Kamaz-yhdistelmiä, joiden lavalaitojen välistä varisi viljaa tielle. Lähestyessämme Rostov-na-Donua, alkoivat vilja-autojen jonot olla kilometrin mittaisia. Jonot matelivat 30-50km/h, ja vähän väliä pientareella oli joku auto remontissa. Siellä vaihdettiin turboa, syyläriä, pyöränlaakeria, rengasta ja ties mitä.

Peltoa riittää.

Suunnitelmissa meillä oli uinti Asovanmeressä. Seikkailimme läpi Rostovin, ja jatkoimme kohti rantaa. Seurasimme kylttejä uimarannalle. Ennen rantaa oli jonkilainen turistikylä, jossa osin romahtaneissa ja ränsistyneissä mökeissä venäläiset turistit asuivat. Jätimme auton parkkiin, ja kävelimme rannalle. Upea hiekkaranta oli täynnä ihmisiä, lasinsiruja ja roskaa. Kastelimme jalat, ja lähdimme jatkamaan matkaa paremman toivossa. Matkalla poikkesimme pienelle polulle joka näytti johtavan rannalle. Polulla möyriessämme ihmettelimme roskan määrää. Ranta oli kaislikon peitossa, joten takaisin tielle etsimään seuraavaa. Hetken kuluttua käännyimme pellon reunassa kulkevalle polulle. Polku johtikin rannalle. Jalkauduimme tutkimaan uinti mahdollisuuksia. Ranta osoittautui täydelliseksi, harmi vain että se oli parikymmentä metriä alempana kuin me. Penger oli mahdoton lasketua, joten päädyimme ihastelemaan maisemia, ja ottamaan selfieitä.

Niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana.

Julieth tallentaa maisemaa.

Rostovista matka jatkui kohti viimeistä kaupunkia Vladikavkazia. Hieman Pjatigorskin kaupungin jälkeen tuli vastaan poliisin tarkastuspiste, hieman isompi kuin mitä tähän asti on nähty. Tarkastuspisteen ympärillä pyörii sotilaita, ja erään kopin luona on pitkä jono, ilmeisesti bussilla saapuneita ihmisiä. Meitä ei tarkastuspisteellä pysäytetty, vaan saimme jatkaa ihmeissämme matkaa. Vilkaisu karttaan osoitti, että olemme siirtyneet toisen tasavallan alueelle. Kabardi-Balkaria, varmasti suurelle osalle meistä täysin tuntematon, Venäjän federaation kuuluva tasavalta. Harmi että eivät antaneet passiin leimaa.

Kuvassa Ulkoministeriön luokittelemat "vältä tarpeetonta matkustamista"-alueet.

Olimme siis alueella, joka muutaman muun lähialueen tavoin on saanut Suomen Ulkoministeriöltä "vältä tarpeetonta matkustamista"-suosituksen. Kabardi-Balkarian tasavallassa emme kohdanneet mitään erikoista, vaan jatkoimme matkaamme maisemista nauttien. Viiniviljelmien lomassa ajellessa ei osannut sanoa ollaanko tulen aran pohjois-kaukasuksen alueella vai keski Ranskassa. Hiukan ennen Vladikavkazia, jo usean päivän jatkunut pohjanmaan lakeuksia muistuttava maisema sai horisonttiin yhden kohouman, vihdoinkin! Paikoin puuduttava, paikon mielekäs, lähes kolmen tuhannen kilometrin "siirtymä" kotoa Euroopan ja Aasian rajalle alkoi olla lopuillaan.

Ensimmäinen epämuodostuma lakeuksilla.

Vladikavkazissa otimme tankin täyteen, ja jatkoimme jo pimeän laskeuduttua sivutietä pitkin kohti Georgian raja-aluetta. Tie nousi vuoristoon. Kapea, paikoin huonokuntoinen tie mutkitteli solassa, ympärillä valtavat mustina kohoavat vuoret. Navigaattorin näyttämä matka määränpäähän ei näyttänyt lyhenevän lainkaan edetessämme kolmea kymppiä kohti Euroopan korkeinta vuorta, Elbrusia. Saavuimme myöhään yöllä kylään, jossa tie päättyy. Kylän laidalta löysimme rauhallisen parkkipaikan, johon leirimme pystytimme. Illallisen jälkeen painelimme kiireesti nukkumaan. Malttamattomina jäimme odottamaan minkälaiset maisemat meitä aamulla odottaa.

Kohti Moskovaa, ja sen läpi.

Ensimmäinen aamu Venäjällä alkoi kovin tyypilliseen tapaan, huoltoasemalta katkeaa sähköt juuri kun olen painelemassa vessaan. Oikealla kädellä varmistan Coastin LED-valaisimen olevan vyöllä, ja jatkan pilkkopimeään vessaan epäuskoisten kassatyöntekijöiden ohi.

Lähdimme jatkamaan matkaa. Pietarin visiitin olimme päättäneet jättää paluumatkalle, joten suunnaksi otettiin Pietarin ohitustie kohti Moskovaa. Ilman karttaa tai navigaattoria ajellessa ei meillä ollut mitään hajua mistä pitäisi käääntyä. Ajoimme motarilla yhden tai kaksi liittymää liian pitkälle, ja päädyimme Pietarin valtavalle esikaupunki alueelle. Tien poskessa paikallinen taksikuski hetken kinasteltuaan paikalle sattuneen random rouvan kanssa, neuvoi viittomakielellä oikean suunnan, jonka löysimmekin helposti. Pietarin Itämeren puolelta kiertävä ohitustie on kunnoltaan ja maisemiltaan ajamisen arvoinen. Ainoastaan tienviittojen puuttelisuus haittasi matkaa. Kylteissä luki kokoajan jotain muuta kuin Moskova. Levähdyspaikalla kysyimme rekkamieheltä viittomakielellä neuvoa, ja kuten tähän asti kaikki muutkin, hallitsi hänkin kielen sujuvasti, ja löysimme oikean liittymän josta käännyimme kohti Moskovaa. Pietarin eteläpuolella pysähdyimme esikaupunki alueelle markettiin täyttämään jääkaapin, sekä hankimme Venäläisen prepaid nettiliittymän. Liittymän osto oli helppoa; sanoi vain prepaid internet, ja passin näyttämisen jälkeen sai sim-kortin jolla sai nettiyhteyden. Yhteys oli Beelinen, joka on Venäjällä kattava operaattori. Kortille voi helposti ostaa lisää balanssia,  kauppakeskuksista ja kaduilta löytyvistä automaateista.

Moottoritie alkaa vähän Pietarin jälkeen, ja jatkuu lähes Moskovaan asti. Tie on uusi, osittain jopa keskeneräinen, mutta erittäin hyvä kuntoinen. Huoltoasemat matkalla ovat kuitenkin melko harvassa, ja ne ovat kontti-tyyppisiä jotka tarjoavat pelkästään polttoaineita. Muitakaan palveluita lähes 500km pitkän tien varrelta ei löydy. Tielle tultaessa otetaan tietulliautomaatista lippu, joka leimataan kun tieltä poistutaan. Hintaa meidän autolle koko tien ajamisesta kertyi muistaakseni noin 10 euroa.

Koko päivän jatkuneen puuduttavan osuuden jälkeen pysähdyimme paikalliseen LVI-kauppaan ostamaan puuttuvia liittimiä ja letkuja suihkuamme varten. Yllättävän hyvin Venäläinen LVI-insinööri puhui viittomakieltä, ja saimme tarpeemme hankittua vaivattomasti. Jatkoimme vielä hetken yöpaikkaa etsien. Edelliskesän tavoin suosimme huoltoasemia sekä rekkaparkkeja yöpymiseen. Yöpaikaksi löytyi M-grillillä varustettu huoltoasema. M-grill on ruokaketju, jonka toimipisteitä näimme Moskovan ympäristössä. Ruoka oli edullista, ja todella hyvää perinteistä ruokaa. Pöytään valikoitui gulassia, ja perunoita. Autoon kömpiessä ei unta tarvinnut kauaa odotella.

Rekkojen välissä hyvin nukutun yön jälkeen jatkoimme matkaa. Moskovassa halusimme käydä Punaisella torilla ottamassa selfien, koska ei kuulemma onnistu kovin helposti Moskovan läpiajo. Pietari-Moskova väliseltä moottoritieltä keskustaan saavuttaessa, ei tarvitse kertaakaan kääntyä, kun ollaan jo Punaisella torilla. Torin kupeessa koukkasimme itään, ja parin kilometrin päästä löysimme puiston laidalta, Metro Chistyye Prud-metroaseman vierestä parkkiruudun. Ei muuta kuin reppu selkään, ja Moskovaa ihmettelemään. Kävelimme viihtyisän näköistä ravintolakatua Punaiselle torille ja räpsäsimme todisteeksi muutaman valokuvan. Ja kyllä, onhan se mahtava ympäristö, ehkä jopa niitä must see paikkoja.

Pyhän Vasilin katedraali

Torin laidalla ihmiset osoittivat kovati kiinnostustaan Jaloa kohtaan, ja sitten tulikin jo ensimmäinen joka halusi pitää remmistä kiinni, ja poseerata Jalon kanssa kun hänen kaveri otti valokuvan. Takaisin autolle lähdimme kulkemaan kävelykatua pitkin. Kaikki tuijottivat Jaloa, ja huutelivat jotain Dalmatialaisesta. Monet halusivat tulla silittämään, mutta hieman ihmisistä vaivaantuneena Jalo ei tästä oikein välittänyt. Tuli vielä toinenkin heppu poseeraamaan Jalon kanssa. Olimme keskellä Moskovaa suurempi nähtävyys kuin Pyhän Vasilin Katedraali, joten päätimme poistua kävelykadulta, ja jatkaa autolle rauhallisempaa katua pitkin.

Jalo ei välitä poseeraamisesta

Moskovalaisessa puistossa

Maalainen suurkaupungissa

Illan hämärtyessä jatkoimme matkaa Moskovasta ulos, yöpaikkaa etsien. Tällä kertaa paikaksi valikoitui huoltoasema, jonka naapurissa oli Pompomchi (tai vastaava) pikaruokaketju. Ravintolan valikoimiin kuuluu perinteiset Venäläiset ruoat. Otimme takeawaynä borschkeittoa, pelmenejä ja munkkeja, kyllä kelpasi!



Pari päivää Venäjällä nyt takana päin. Näin alkumatkasta ajomatkat tuntuvat todella puuduttavilta kun ei ole vielä päässyt oikeaan rytmiin. Moskovaan pääsy kuitenkin antoi toiveita että tästäkin voi tulla ihan oikea lomaseikkailu. Ennen nukahtamista mietin tulevia kilometrejä ja päiviä; kaikkihan ovat käyneet Viipurissa ja Pietarissa. Osa on käynyt Moskovassa, jopa omalla autolla. Mutta Moskovan toiselta puolelta emme ole kuulleet tarinoita. Selvisimme nipinnapin lahjuksia kerjäävien miliisien, kalashnikovilla osoittelevien maantierosvojen, sekä ajokunnottomien teiden läpi, huonolaatuisella dieselillä ajaen. Saa nähdä mitä tuleman pitää.

Matkareitti

Matkareittimme alkaa olemaan pikkuhiljaa selvillä, ja onhan matkan alkuunkin enään viikko. Kazakstanin karsiuduttua passi asioiden takia pois, jää meille pari extra päivää vietettäväksi jossain muualla. Edellisten reissujen tapaan tulee tälläkin matkalla melko reippaita ajopäiviä. Yksi päivä on meille melko maksimi olla paikallaan.

Matkasuunnitelma kirjoitettiin kohtuullisen tarkaksi, mutta tarkasti sitä emme aio noudattaa. Aikaa on käytettävissä kuitenkin vain neljä viikkoa, joten on hyvä suunnilleen tietää mihin asti on mahdollista ajaa. Suunnitelmaan saatiin täytettä vain kolmelle viikolle, joka sisältää neljä päivää paikallaan oloa. Eli viikon verran voimme törsätä mihin haluamme.

Lähtöpäiväksi on asetettu perjantai 3. elokuuta. Eli kauaa ei viitsi töiden päätyttyä kotona makoilla. Samana iltana on tarkoitus käydä Jalo-koiran edellisessä kodissa Haminassa, jonka lähistöllä yövymme. Seuraavana aamuna rajan yli.

Tältä matka näyttää paperilla:

3.8. Koti -  Virojoki                                                                      170km

4.8 Virojoki - Pietari, Venäjä                                                        211km

5.8 Pietari – Moskova, Venäjä                                                     709km

6.8 Moskova, Venäjä

7.8 Moskova, Venäjä – Voronež, Venäjä                                     517km

8.8 Voronež, Venäjä- Rostov-na-Donu, Venäjä                           564km

9.8 Rostov-na-Donu, Venäjä – Pjatigorsk, Venäjä                      505km

10.8 Pjatigorsk, Venäjä - Stepantsminda, Georgia                      241km

11.8 Stepantsminda, Georgia - Tbilisi, Georgia                          393km

12.8 Tbilisi, Georgia

13.8 Tbilisi, Georgia - Mingəçevir, Azerbaidžan                        295km

14.8 Mingəçevir, Azerbaidžan - Baku, Azerbaidžan                  319km

15.8 Bakun kuvernementti, Azerbaidžan

16.8 Bakun, Azerbaidžan - Derbent, Venäjä                               263km

17.8 Derbent, Venäjä - Astrakhan, Venäjä                                   650km

18.8 Astrakhan, Venäjä - Volgograd, Venäjä                               423km

19.8 Volgograd, Venäjä - Alekseyevka, Venäjä                           574km

20.8 Alekseyevka, Venäjä - Kazan, Tatarstan                              484km

21.8 Kazan, Tatarstan

22.8 Kazan, Tatarstan - Nižni Novgorod, Venäjä                        389km

23.8 Nižni Novgorod, Venäjä - Jaroslavl, Venäjä                        392km

24.8 JaroslavlVenäjä - Tšerepovets, Venäjä                                 256km

25.8 Tšerepovets, Venäjä - Pietari, Venäjä                                   539km

26.8 Pietari, Venäjä - Koti                                                            378km

                                                                    Yhteensä                  8272km

Muutama reippaampi ajopäivä tuonne näyttäisi osuvan. Näitä voidaan hyvin jakaa kahdelle päivälle, sekä ottaa sopivissa paikoissa huoltopäiviä. Noin viikon välein on tarvetta pestä pyykkiä (seuraavaan autoon olen pyykkikoneen jo suunnitellut :)) muuten ei ole tarvetta kuin tankata vettä, ruokaa ja dieseliä.

Venäjän puolella ainoat kohteen joihin on suunniteltuja pysähdyksiä, ovat suuremmat kaupungit, varsinki Kazan, jota itse odotan eniten. Georgiasta ja Azerbaizanista mielenkiintoisia kohteita on helpompi löytää. Jotenkin vaikealta tuntuu ylipäätään kaivaa tietoa Venäjän omatoimimatkailusta Pietarin ja Moskovan ulkopuolella. Toivottavasti matkastamme saadaan tännekin jotain ehkä jopa muillekin hyödyllistä tallennettua, tulevia reissuja varten.

Jos tiedät käymisen arvoisia kohteita, tai upeita maisemia matkamme varrelta, kerro niistä meille!


PS. Matkaa suunnitellessa, ja siitä lähipiirin kanssa keskustellessa, olemme kohdanneet todella vahvoja, ja lähes poikkeuksetta negatiivisiä ennakkoasenteita. Netin keskustelupalsoiltakin on vaikea löytää negatiivisten kommenttien seasta oikeasti hyödyllisiä, ja ihmisten itsensä kohtaamia kokemuksia Venäjän matkailusta. Innolla jäämme odottamaan onko suuri naapurimme todella maineensa veroinen.

Muistetaan pitää mieli avoimena, mutta kuitenkin järki päässä maailmalla liikuttaessa!