Euroopan katolta Aasiaan

Aamu oli jo valjennut, kun heräsin ulkopuolelta kuuluvaan kopinaan. En jaksanut nousta vielä ylös katsoakseni ikkunasta mitä ulkopuolella tapahtuu, vaan yritin mielessäni keksiä äänelle lähteen. Ei se onnistunut. Raahauduin ikkunaan, ja näin kymmenkunta nuorta valmentajineen harjoittelemassa rullahiihtoa, ja toisella puolella kaksi villihevosta popsimassa heinää. Kylä, johon olimme yöllä saapuneet oli pieni, hieman alppikylää muistuttava, mutta ränsistynyt. Muutaman sadan metrin päässä näytti olevan kaapelihissin lähtöasema.

Mutta ne maisemat! Eipä yöllä uskonut millaiseen paikaan eksyimme. Ympärillä kohosi Euroopan korkeimman vuoren naapurit. Korkeinta huippua ei alhaalta nähnyt, vaan sinne oli matkattava kaapelihissillä. Aamunavauksen, ja eväiden teon jälkeen otimme koirat talutukseen, ja lähdimme ostamaan lippua hissille. Hissin ala-asemalla ohitimme jo tottuneesti huutelevat ja tyrkyt krääsäkauppiaat. Sujuvalla Venäjän viittomakielellä ostin meille liput huipulle asti. Rappusten ja tasanteiden metallinen ritilälattia tuotti koirille harmaita karvoja, mutta selvisimme kolmiosaisen kaapelihissin ensimmäiseen vaunuun.

Komea parkki valittiin yön pimeydessä.

Vuoret olivat vaikuttava ilmestys.

Päivänvalossa aloimme suunnittelemaan pyykkipäivää.

Uudehkoissa kabiineissa vaijerin varassa ylöspäin keinuttaessa kehuin Juliethille kuinka luotan Venäläiseen rakennustaitoon. Tämä aiheutti Juliethille jonkinlaisia pelkotiloja myöhemmin... Hissin ensimmäisen osion pääteasemalla jalkauduimme ulos, ja ihastelimme maisemia. Lippu oli kuitenkin maksettu ylös asti, joten Juliethin ahdingosta huolimatta kapusimme seuraavaan hissiin, joka veisi meidät jo kohtuulliseen 3455m korkeuteen. Tällä asemalla huomasi jo ohuen ilman vaikutukset. Päätä alkoi särkeä ja huomasi. Koirissa ei huomannut mitään muutoksia. Päinvastoin ne vain innostuivat lisää mitä ylemmäksi mentiin.

Hissiliput. Keskus toimii hiihtokeskuksena talvisin.

Poikia jännitti tuleva.

Onneksi hissit olivat uudehkoja. Tässä mentiin jo lumirajalla.

Kahvet ja pullat korkeuksissa.

Viimeinen hissi vei meidät lumirajalle. Pääteasema 3847m korkeudessa toimi lähtöpaikkana useille vuorikiipeilijöille, jotka valmistautuivat huipun valloitukseen. Kiipeilijät jääkenkineen ja hakkuineen ihmettelivät kahta kotikoiraa jotka sekosivat lumesta. Jatkoimme asemalta vielä kävellen pienen harjanteen päälle, josta avautui näkymät Elbrusin kaksoishuipulle. Näkymä oli kaiken hikoilun ja vaivan arvoista. Hetken peuhattuamme lumessa, palasimme hissille. Oli taas jatkettava matkaa. Hissiin noustessa vartija ihmetteli vihaisena miksi Jalolla ei ole kuonokoppaa, hymyilin nätisti takaisin.

Viimeinen hissi vie jo kohtuullisen korkealle.

Yläasemalla pidimme eväspaussin.

Evästä että jaksaa. Aurinkolasit ovat edellisvuoden reissulta Nescafen mainoslasit :)

Kaksoishuippu taustalla jäi juuri pilviverhon taakse.

Koirat nauttivat lumesta. Ilmeisesti he kestävät paremmin ohutta ilmaa.

Aurinko ja lumi ovat petollinen yhdistelmä. Omaa panda selfietä en kehtaa julkaista.

Päivä oli jo pitkällä ennenkuin pääsimme matkaan. Tiedossa oli vielä yksi yöpyminen Venäjän puolella. Venäjän ja Georgian yhdistävä tie on nimeltään Georgian sotilastie. Tie on ollut käytössä jo ennen ajanlaskumme alkua. Nykyiseen muotoon tie rakennettiin Venäläisten sotilaiden toimesta 1700-luvulla. Tie on vaikuttava kokemus, ja korkein kohta 2379 metrin korkeudessa oli autollemme kiitettävä suoritus. Tuossa korkeudessa kyllä hyvin huomaa vapaastihengittävän moottorin puutumisen ilman ohentuessa. Viimeiseksi yöpaikaksi valikoitui yllättäen huoltoaseman piha. Pitkän päivän jälkeen uni tuli taas samantien. Ihme, että ei ollenkaan pelottanut maantierosvot tai miliisit tai muutkaan.

Aamulla heräsin taas erikoisiin ääniin, joita Julieth oli koko yön peloissaan kuunnellut. Yritin jälleen kuvitella mielessäni mistä äänet tulevat. Ne kuulostivat aivan kuin joku murtautuisi autoomme. Avasin ulko-oven. Ovi kolahti viereisen rekan perävaunuun. Rekan moottoritilasta kurkkasi likainen mies turboahdin kädessään, ja tiedusteli mahdunko ulos. Mielenkiintoista muuten kuinka matkoilla alkaa ymmärtämään mitä toinen sanoo tai kysyy, vaikka ei ole mitään käryä edes puhuttavasta kielestä. Jotenkin sitä vain on enemmän tilanteessa mukana kuin tavallisessa arjessa. Aamupalat kokkailtuamme käytimme koirat pihalla, ja painelimme motelliin kyselemään suihkua. Suihku löytyi parin euron hintaan, ja lähes lämpimässä vedessä peseydyttyämme jatkoimme matkaa.

Kattoikkunasta kuvattua. Aamuisin oli kohtuulliset maisemat.

MAN rekkojen välissä. Viereisessä vaihdettiin turboa, ja henkilöautoon vaihdettiin jäähdytintä.

Rajalle ei ollut pitkä matka, ja pian jo seisoimmekin jonossa. Jono ei ollut kovin pitkä, ehkä reilun kilometrin mittainen, mutta se eteni todella verkkaisesti. Haimme kojuista vettä, ja söimme eväitä ohjaamossa.  Välillä siirsimme autoa viisi metriä. Aika ajoin muutama autolija hermostui odottamiseen, ja lähti ohittamaan letkaa pientareen puolelta. Tämä ei tietenkään ollut kaikkien mieleen, vaan rehellisesti jonottavat ihmiset yrittivät estää näitä. Jonon seassa pyöri välillä joku agentti Nivallaan, joka esitteli virkamerkkiään ja käski ihmisiä ajamaan jonon perälle. Erästä ohitusyritystä seurasimme peilien kautta. Pian tilanne muuttui käsirysyksi, ja siellä mätkittiin toisia ties millä eväspatongeilla ja käsilaukuilla. Useat poliisipartiot saapuivat rauhoittamaan tilannetta. Lopuksi ambulanssina toiminut pulla-UAZ toimitti ohittajia ja heitä estäneitä raja-asemalle tikattavaksi.

Jonoa rajalle.

Onneksi maisemat jonotukselle olivat ihanteelliset.

Venäjän ja Georgian välinen tie kulkee solassa joen myötäilemänä.

Lähes kuuden tunnin jonottamisen jälkeen pääsimme rajalle. Ja koska ajoimme kuorma-autoa, jouduin tulliin tekemään selvityksiä. Minut ohjattiin pieneen, alle kahdenkymmenen neliön huoneeseen, joka oli täynnä rekkakuskeja. Kuskit olivat pihalla olleista autoista päätellen Venäjältä, Georgiasta, Azerbaidzanista, Turkista, Armeniasta sekä Iranista. Jotenkin tuntui oudolta istua siellä, ja yrittää selvittää mitä pitäisi tehdä. Tilanne oli huvittava. Huoneen molemmissa päädyissä oli ovet. Miehet välillä vuoronperään kurkkivat huoneisiin sisään. Sitten he taas riitelivät, ja polttivat tupakkaa. Yleensä, kun uusi kuski tuli sisään, selvisi aina pienen riitelyn jälkeen jonotusjärjestys. Välillä he osoittelivat minua sormella, ja tästä päättelin oman paikkani jonossa. Pari tuntia siinä varmaankin meni, kun en jaksanut enää. Miehet kurkkivat ovesta sisälle kuin pikku lapset. Pyysin heitä sivuun, ja menin ovesta sisälle. Sisällä annoin tullivirkailijalle automme paperit. Hetken kuluttua paperit olivat leimattu, ja pääsimme jatkamaan matkaa. Helppoa. Tullimiehet kävivät automme läpi, ja pimeän jo laskettua ajelimme ei kenenkään maalla kohti Georgiaa.

Vessa Venäjän tullissa.

Lukemani perusteella Georgian puoli olisi helppo. Ajoimme rekkajonoon. Pian selvisi, että Juliethin täytyy ylittää raja jalan. Minä ajoin luukulle. Tullivirkailija tutki papereita, ja totesi että tarvitsen siirtokilvet. Okei, mikäs siinä. Olin nähnyt jonossa muutamassa autossa liimattavia rekisterikilpiä. Menin Juliethin perässä rakennukseen, jossa tarkastetaan jalankulkijat. Pitkään jonotimme täpötäydessä aulassa. Päästyämme officerin puheille hän pyysi minua menemään pankin tiskille maksamaan kilvet. Pankin tiskillä nojaili nuori nainen purkkaa jauhaen ja puhelinta näpräten. Kysyin voiko tässä maksaa siirtokilvet. Ei, hän sanoi, ja jatkoi puhelimen näppäilyä. Sanoin hänelle, että minut oli käsketty tähän maksamaan kilvet. Paikalle saapui toinen nuori virkailija. Kysyin uudelleen voinko maksaa tässä kilvet. Samanaikaisesti virkailijat vastasivat kyllä ja ei. Tässä kohtaa meni hermo. Karjaisin toiselle virkailijalle, että laittaa puhelimen pois, ja tekee työnsä. Virkailija mulkaisi ja lähti pois. Toinen otti asian hoitaakseen.

Kilvet maksoivat noin 10 €. No eihän minulla ollut käteistä, ja eihän nyt pankissa voi kortilla maksaa. Virkailija ohjasi minut takaovesta pankin tilojen läpi turvatarkastuksen toiselle puolelle, josta löytyi pankkiautomaatti. Sain suoritettua maksun, ja palasin officerin luokse aulaan. Hän pyysi minua odottamaan kollegaansa, joka täyttäisi paperit. Pian paikalle saapunut officerin kollega otti paperit, ja katsottuaan niitä hän totesi, että emme tarvitse kilpiä. Sitten paloi päre lopullisesti. Olimme olleet 12 tuntia jonoissa ja kopeissa. Melko kuuluvalla äänellä totesin, että antaa kilpien olla, ja että rahojakaan en tarvitse niistä takaisin. Julieth päästettiin tästä kävellen jatkamaan matkaa, ja minä palasin autolle yrittämään ylitystä uudelleen. Ajoin samalle luukulle missä minut oli aikaisemmin käännytetty takaisin, ja heitin paperit sisään. Olin aivan raivona tästä pomppimisesta. Ja ilmaisin sen kyllä virkailijalle joka aikaisemmin käski minut ostaa siirtokilvet. Noh, oli miten oli. Pahoittelin lopuksi virkailijalle hermostumistani, ja erosimme ystävinä. Homma oli nyt selvä, ja olimme Georgiassa, eli Aasian puolella. Tänne halusimme, ja muutamien vastoinkäymisten jälkeen tänne pääsimme.


Jatkoimme yöllä jonkin matkaa yöpaikkaa etsien. Stepantsmindan kylän jälkeen löytyi jonkinlainen tullauskeskus. Portinvartijan kanssa viittoiltuamme jäimme portin ulkopuolelle yöksi. Keskuksessa oli vielä ravintola auki. Pääsimme ottamaan ensikosketuksen kehuttuun Georgialaiseen keittiöön. Saimme ravintolasta ruoat takeaway-pakkauksina, ja painelimme omaan mökkiin syömään herkullisen late dinnerin ja nukkumaan. Seuraavana päivänä alkaisi tutustuminen Georgiaan. Tuntui hyvältä olla näinkin kaukana. Ja vaikka emme vielä olleetkaan matkan kääntöpisteessä, oli tämä jo kuitenkin iso saavutus meille.

Tullauskeskuksen ravintolasta haettua takeaway ruokaa.

Jälleen oli mukava herätä maisemaan.

Matkailua ja maantiedettä

Moskovasta jatkoimme M-4 tietä kohti etelää. Seuraava määränpää oli Rostov-na-Donu, reilun miljoonan asukkaan kaupunki Asovanmeren kupeessa, tuhannen kilometrin päässä. Ennakkoon oli jo tiedossa, että tällä etapilla emme tule näkemään käytännössä muuta kuin peltoa, ja peltoa, joten sen kummempia pysähdyksiä emme tälle kahden päivän taipaleelle suunnitelleet. Matkan varrelle osuu vain yksi kaupunki, Voronez, reilun viidensadan kilometrin päässä Moskovasta. Kaupungissa pysähdyimme ainoastaan marketissa käymisen ajaksi. Illan suussa yöpaikaksi valikoitui jälleen kerran huoltoasema, tällä kertaa Shell. Monet muut huoltoasemat eivät ilmeisesti kelpuuttaneet yöpyjiä pihaansa, mutta Shellin asemilla oli hyvin tilaa, ja yön aikana parkkiin valui paljon rekkoja. Asemat tarjosivat tarvittavat palvelut yöpymiseen, eli siistit vessat, ihan juotavat kahvit, sekä pienet nurmialueet joissa koirat pääsivät jaloittelemaan aamuisin.

Arnold ja maailmankartta.

Seuraavana päivänä matka taittui suhteellisen hyväkuntoisilla teillä läpi valtavien auringonkukkapeltojen, välillä tietöiden kohdalla jonotellen. Ennakkoon selvittelimme sattuisiko matkalla olemaan jokin leirintään soveltuva alue, jossa pääsisimme vaatteita pesemään. Google löysikin yhden "leirintäalueen" Rostov-na-Donusta. Alueen nettisivuilla pisti silmään järjestyssäännöt, jotka suosittelivat peseytymään usein, vaihtamaan lakanat joka toinen viikko, pesemään hampaat, ja sheivaamaan kainalot! Gillette jäi kotiin, joten emme ikävä kyllä voineet tälle alueelle suunnata.

Jalo muisti suojautua auringolta.

Helteisen päivän aikana poikkesimme pikkutielle koirien ulkoilutuspaikan toivossa. Pysähdyimme pienen kylän liepeille, ja Julieth lähti poikien kanssa tallustelemaan pitkin pellon reunaa, minun jäädessä tarkastelemaan auton, ja varsinkin renkaiden kuntoa. Pian huomasin humalaisen oloisen miehen vaappuvan meitä kohti. Mies tuli juttelemaan kanssamme. Luonnollisesti emme ymmärtäneet toisiamme lainkaan. Mies viittilöi lähistöllä polkupyörällä mutkitelleen rouvan luoksemme. Rouvan polkupyörän tarakalla oli vesimeloni, jotain nyssäköitä, sekä vesipullo. Pitkien neuvotteluiden jälkeen ymmärsimme heidän tarvitsevan veistä melonin leikkaamiseen. Hain heille veitsen, ja puolitettuaan melonin, he tarjosivat meille toisen puoliskon. Neuvottelut jatkuivat. Seuraavaksi he halusivat pari mukia. Hain heille pari mukia. Pullossa oli vinegretteä, sen verran ymmärsin. Mies kaatoi meille ja itselleen lasilliset. Tulihan se juotua, vaikka en kyllä tiedä mitä se oli. Hieman vinegreten makuista, prosentteja varmaan parikymmentä. Jos ei olisi ollut tarvetta jatkaa autolla, olisin varmasti ottanut toisenkin lasillisen. Neuvottelut jatkuivat taas. Nainen antoi meille valkosipulia, ja todella epämääräisen lihapalan. Mies kätteli kovasti ja halasi minua jatkuvasti, ehkä hän oli onnellinen nähdessään turisteja. Pikku hiljaa yritimme tehdä selväksi että meidän pitää jatkaa matkaa. Pariskunta yritti kovasti saada meitä tulemaan heidän kotiinsa, mutta jotenkin meitä ei sillä hetkellä ajatus innostanut. Nainen vielä soitti lapsilleen, jotka tulivat myös ihmettelemään suomalaisia matkaajia. Jostain syystä nainen alkoi puhumaan Hitleristä, ja tässä vaiheessa päätimme että tämä on nähty, nyt lähdetään. Puoli väkisin nousimme autoon, ja lapsille vilkutellen ajoimme pois. Olihan taas hämmentävä kohtaaminen.

Ei parane ajaa harhaan kiertotiellä.

Taitoimme matkaa läpi loputtomien peltojen. Jossain vaiheessa kasvit pelloilla vaihtuivat auringonkukista viljaksi. Oli ilmeisesti sadonkorjuu aika. Tiellä alkoi näkyä sinisiä Kamaz-yhdistelmiä, joiden lavalaitojen välistä varisi viljaa tielle. Lähestyessämme Rostov-na-Donua, alkoivat vilja-autojen jonot olla kilometrin mittaisia. Jonot matelivat 30-50km/h, ja vähän väliä pientareella oli joku auto remontissa. Siellä vaihdettiin turboa, syyläriä, pyöränlaakeria, rengasta ja ties mitä.

Peltoa riittää.

Suunnitelmissa meillä oli uinti Asovanmeressä. Seikkailimme läpi Rostovin, ja jatkoimme kohti rantaa. Seurasimme kylttejä uimarannalle. Ennen rantaa oli jonkilainen turistikylä, jossa osin romahtaneissa ja ränsistyneissä mökeissä venäläiset turistit asuivat. Jätimme auton parkkiin, ja kävelimme rannalle. Upea hiekkaranta oli täynnä ihmisiä, lasinsiruja ja roskaa. Kastelimme jalat, ja lähdimme jatkamaan matkaa paremman toivossa. Matkalla poikkesimme pienelle polulle joka näytti johtavan rannalle. Polulla möyriessämme ihmettelimme roskan määrää. Ranta oli kaislikon peitossa, joten takaisin tielle etsimään seuraavaa. Hetken kuluttua käännyimme pellon reunassa kulkevalle polulle. Polku johtikin rannalle. Jalkauduimme tutkimaan uinti mahdollisuuksia. Ranta osoittautui täydelliseksi, harmi vain että se oli parikymmentä metriä alempana kuin me. Penger oli mahdoton lasketua, joten päädyimme ihastelemaan maisemia, ja ottamaan selfieitä.

Niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana.

Julieth tallentaa maisemaa.

Rostovista matka jatkui kohti viimeistä kaupunkia Vladikavkazia. Hieman Pjatigorskin kaupungin jälkeen tuli vastaan poliisin tarkastuspiste, hieman isompi kuin mitä tähän asti on nähty. Tarkastuspisteen ympärillä pyörii sotilaita, ja erään kopin luona on pitkä jono, ilmeisesti bussilla saapuneita ihmisiä. Meitä ei tarkastuspisteellä pysäytetty, vaan saimme jatkaa ihmeissämme matkaa. Vilkaisu karttaan osoitti, että olemme siirtyneet toisen tasavallan alueelle. Kabardi-Balkaria, varmasti suurelle osalle meistä täysin tuntematon, Venäjän federaation kuuluva tasavalta. Harmi että eivät antaneet passiin leimaa.

Kuvassa Ulkoministeriön luokittelemat "vältä tarpeetonta matkustamista"-alueet.

Olimme siis alueella, joka muutaman muun lähialueen tavoin on saanut Suomen Ulkoministeriöltä "vältä tarpeetonta matkustamista"-suosituksen. Kabardi-Balkarian tasavallassa emme kohdanneet mitään erikoista, vaan jatkoimme matkaamme maisemista nauttien. Viiniviljelmien lomassa ajellessa ei osannut sanoa ollaanko tulen aran pohjois-kaukasuksen alueella vai keski Ranskassa. Hiukan ennen Vladikavkazia, jo usean päivän jatkunut pohjanmaan lakeuksia muistuttava maisema sai horisonttiin yhden kohouman, vihdoinkin! Paikoin puuduttava, paikon mielekäs, lähes kolmen tuhannen kilometrin "siirtymä" kotoa Euroopan ja Aasian rajalle alkoi olla lopuillaan.

Ensimmäinen epämuodostuma lakeuksilla.

Vladikavkazissa otimme tankin täyteen, ja jatkoimme jo pimeän laskeuduttua sivutietä pitkin kohti Georgian raja-aluetta. Tie nousi vuoristoon. Kapea, paikoin huonokuntoinen tie mutkitteli solassa, ympärillä valtavat mustina kohoavat vuoret. Navigaattorin näyttämä matka määränpäähän ei näyttänyt lyhenevän lainkaan edetessämme kolmea kymppiä kohti Euroopan korkeinta vuorta, Elbrusia. Saavuimme myöhään yöllä kylään, jossa tie päättyy. Kylän laidalta löysimme rauhallisen parkkipaikan, johon leirimme pystytimme. Illallisen jälkeen painelimme kiireesti nukkumaan. Malttamattomina jäimme odottamaan minkälaiset maisemat meitä aamulla odottaa.

Kohti Moskovaa, ja sen läpi.

Ensimmäinen aamu Venäjällä alkoi kovin tyypilliseen tapaan, huoltoasemalta katkeaa sähköt juuri kun olen painelemassa vessaan. Oikealla kädellä varmistan Coastin LED-valaisimen olevan vyöllä, ja jatkan pilkkopimeään vessaan epäuskoisten kassatyöntekijöiden ohi.

Lähdimme jatkamaan matkaa. Pietarin visiitin olimme päättäneet jättää paluumatkalle, joten suunnaksi otettiin Pietarin ohitustie kohti Moskovaa. Ilman karttaa tai navigaattoria ajellessa ei meillä ollut mitään hajua mistä pitäisi käääntyä. Ajoimme motarilla yhden tai kaksi liittymää liian pitkälle, ja päädyimme Pietarin valtavalle esikaupunki alueelle. Tien poskessa paikallinen taksikuski hetken kinasteltuaan paikalle sattuneen random rouvan kanssa, neuvoi viittomakielellä oikean suunnan, jonka löysimmekin helposti. Pietarin Itämeren puolelta kiertävä ohitustie on kunnoltaan ja maisemiltaan ajamisen arvoinen. Ainoastaan tienviittojen puuttelisuus haittasi matkaa. Kylteissä luki kokoajan jotain muuta kuin Moskova. Levähdyspaikalla kysyimme rekkamieheltä viittomakielellä neuvoa, ja kuten tähän asti kaikki muutkin, hallitsi hänkin kielen sujuvasti, ja löysimme oikean liittymän josta käännyimme kohti Moskovaa. Pietarin eteläpuolella pysähdyimme esikaupunki alueelle markettiin täyttämään jääkaapin, sekä hankimme Venäläisen prepaid nettiliittymän. Liittymän osto oli helppoa; sanoi vain prepaid internet, ja passin näyttämisen jälkeen sai sim-kortin jolla sai nettiyhteyden. Yhteys oli Beelinen, joka on Venäjällä kattava operaattori. Kortille voi helposti ostaa lisää balanssia,  kauppakeskuksista ja kaduilta löytyvistä automaateista.

Moottoritie alkaa vähän Pietarin jälkeen, ja jatkuu lähes Moskovaan asti. Tie on uusi, osittain jopa keskeneräinen, mutta erittäin hyvä kuntoinen. Huoltoasemat matkalla ovat kuitenkin melko harvassa, ja ne ovat kontti-tyyppisiä jotka tarjoavat pelkästään polttoaineita. Muitakaan palveluita lähes 500km pitkän tien varrelta ei löydy. Tielle tultaessa otetaan tietulliautomaatista lippu, joka leimataan kun tieltä poistutaan. Hintaa meidän autolle koko tien ajamisesta kertyi muistaakseni noin 10 euroa.

Koko päivän jatkuneen puuduttavan osuuden jälkeen pysähdyimme paikalliseen LVI-kauppaan ostamaan puuttuvia liittimiä ja letkuja suihkuamme varten. Yllättävän hyvin Venäläinen LVI-insinööri puhui viittomakieltä, ja saimme tarpeemme hankittua vaivattomasti. Jatkoimme vielä hetken yöpaikkaa etsien. Edelliskesän tavoin suosimme huoltoasemia sekä rekkaparkkeja yöpymiseen. Yöpaikaksi löytyi M-grillillä varustettu huoltoasema. M-grill on ruokaketju, jonka toimipisteitä näimme Moskovan ympäristössä. Ruoka oli edullista, ja todella hyvää perinteistä ruokaa. Pöytään valikoitui gulassia, ja perunoita. Autoon kömpiessä ei unta tarvinnut kauaa odotella.

Rekkojen välissä hyvin nukutun yön jälkeen jatkoimme matkaa. Moskovassa halusimme käydä Punaisella torilla ottamassa selfien, koska ei kuulemma onnistu kovin helposti Moskovan läpiajo. Pietari-Moskova väliseltä moottoritieltä keskustaan saavuttaessa, ei tarvitse kertaakaan kääntyä, kun ollaan jo Punaisella torilla. Torin kupeessa koukkasimme itään, ja parin kilometrin päästä löysimme puiston laidalta, Metro Chistyye Prud-metroaseman vierestä parkkiruudun. Ei muuta kuin reppu selkään, ja Moskovaa ihmettelemään. Kävelimme viihtyisän näköistä ravintolakatua Punaiselle torille ja räpsäsimme todisteeksi muutaman valokuvan. Ja kyllä, onhan se mahtava ympäristö, ehkä jopa niitä must see paikkoja.

Pyhän Vasilin katedraali

Torin laidalla ihmiset osoittivat kovati kiinnostustaan Jaloa kohtaan, ja sitten tulikin jo ensimmäinen joka halusi pitää remmistä kiinni, ja poseerata Jalon kanssa kun hänen kaveri otti valokuvan. Takaisin autolle lähdimme kulkemaan kävelykatua pitkin. Kaikki tuijottivat Jaloa, ja huutelivat jotain Dalmatialaisesta. Monet halusivat tulla silittämään, mutta hieman ihmisistä vaivaantuneena Jalo ei tästä oikein välittänyt. Tuli vielä toinenkin heppu poseeraamaan Jalon kanssa. Olimme keskellä Moskovaa suurempi nähtävyys kuin Pyhän Vasilin Katedraali, joten päätimme poistua kävelykadulta, ja jatkaa autolle rauhallisempaa katua pitkin.

Jalo ei välitä poseeraamisesta

Moskovalaisessa puistossa

Maalainen suurkaupungissa

Illan hämärtyessä jatkoimme matkaa Moskovasta ulos, yöpaikkaa etsien. Tällä kertaa paikaksi valikoitui huoltoasema, jonka naapurissa oli Pompomchi (tai vastaava) pikaruokaketju. Ravintolan valikoimiin kuuluu perinteiset Venäläiset ruoat. Otimme takeawaynä borschkeittoa, pelmenejä ja munkkeja, kyllä kelpasi!



Pari päivää Venäjällä nyt takana päin. Näin alkumatkasta ajomatkat tuntuvat todella puuduttavilta kun ei ole vielä päässyt oikeaan rytmiin. Moskovaan pääsy kuitenkin antoi toiveita että tästäkin voi tulla ihan oikea lomaseikkailu. Ennen nukahtamista mietin tulevia kilometrejä ja päiviä; kaikkihan ovat käyneet Viipurissa ja Pietarissa. Osa on käynyt Moskovassa, jopa omalla autolla. Mutta Moskovan toiselta puolelta emme ole kuulleet tarinoita. Selvisimme nipinnapin lahjuksia kerjäävien miliisien, kalashnikovilla osoittelevien maantierosvojen, sekä ajokunnottomien teiden läpi, huonolaatuisella dieselillä ajaen. Saa nähdä mitä tuleman pitää.

Kolmas kerta toden sanoo

Kaksi kertaa meidät on jo käännytetty rajalta takaisin. Kattelussaaressa vietetyn vapaapäivän aikana meille selvisi että tarvitsemamme lupa on Tavaraliikenteen kahdenvälinen lupa. Puhelinkeskustelussa Trafin Ani Sohlbergin kanssa käy ilmi, että lupia ei ole aikaisemmin yksityishenkilöiltä kyselty, mutta jostain syystä Venäjän viranomaiset meiltä halusivat luvan kysyä.

Luvan hakuprosessi on helppo, ja me saimme luvat valmiiksi seuraavaksi päiväksi. Onneksi isäni tarjoutui hakemaan paperit Trafin konttorista Helsingistä, ja toimitti ne meille Lappeenrantaan.

Uusien papereiden nostattamalla itsetunnolla ajoimme Nuijamaalle. Suomen puolelta taas nopeasti yli, ja Venäjän puolelle virkailijoiden vuoronvaihdon aikaan. Ensin pitkä jonotus tien varressa, josta passintarkastukseen odottamaan. Vielä pidempi aika kului vaakalle jonottaessa. Nelisen tuntia myöhemmin astelimme tulliin paperit nätisti kainalossa. Emme päässeet edes luukulle, kun virkailija tuli luoksemme ja pyysi mukaansa. Astelimme ulos, jossa näytimme auton paperit. Kahdenvälisen luvan nähtyään virkailija hämmästyi, ja soitti jonnekin. Hän ei selvästikään ymmärtänyt miksi meillä ko. lupa oli. Puhelusta kuulin sanat Finlande, Turist, Transport. Harashoo! Puhelu päättyi. Haimme toisen virkailijan. Kävimme penkomassa auton laatikoita, ja keskustelimme paluupäivästä. Ei muuta kuin täyttämään maahantulo papereita, kaikkia kaksin kappalein. Da! Meille toivotettiin hyvää matkaa!

Hieman epäuskoisina ajoimme kohti viimeistä tarkastuspistettä. Puomin luona ihmiset vilauttivat vain passiaan, ja jatkoivat matkaa. Me näytimme passejamme, ja tullivirkailija käski meidän ajaa sivuun! Rouva otti passimme, ja pyöri automme takana puhuen puhelimeen. Pitkän tovin kuluttua hän tuli luoksemme ja kysyi onko meillä koiraa. Kaksi, vastasin. Hän toisti sen puhelimeen, pyysi meiltä anteeksi, ja antoi passimme.

Olimme venäjällä. Menihän siihen aikaa, mutta meidän olisi kyllä pitänyt selvittää tarkemmin papereiden ja lupien tarve. Trafin mukaan tämä oli ensimmäinen kerta, kun Venäjän viranomaiset lupia kyselevät yksityisiltä. Myös tullivirkailijan reaktio paperiin turistilla vaikutti siltä, että hänkään ei tiennyt että tämä pitäisi olla. Varmistakaa siis ennen matkaa yli 3,5t painoisella autolla, että teillä on tarvittavat luvat https://www.trafi.fi/tieliikenne/ammattiliikenne/kansainvaliset_kuljetusluvat

Mutta, täällä me olemme. Venäjällä. Vaikeuksien jälkeen kaikki näyttää vähän hienommalta. Matkamme voi nyt oikeasti alkaa. Otamme kaupasta vähän evästä, tankkiin 100 litraa, ja etsimme yöpaikan. Yöpaikaksi valikoituu huoltoaseman piha, jossa on rekkoja yötä. Eiköhän tämä tästä.

Valitettavasti taas joutui kirjoittamaan postauksen jossa ei ole ainuttakaan kuvaa. Ei vain ollut mahdollisuutta tullissa vietyn päivän aikan ottaa kuvia.

Nuijamaa - Nimensä veroinen?

Lauantain rajalta käännytyksen, ja mäkin pihassa nukutun yön jälkeen lähdimme uusilla silmillä kokeilemaan rajan ylitystä Nuijamaalta. Päivä oli jo pitkällä kun pääsimme raja-asemalle. Suomen puolella otimme mielenkiinnosta rahtiliikenteen kaistan. Kaistalla ei ollut jonoa, joten pääsimme nopeasti tullivirkailijan juttusille. Pienen tiedustelun jälkeen, meidät ohjattiin henkilöliikenteen puolelle. Suomesta ulospääsy oli helppoa. Venäjän puolella oli henkilöliikenteen puolella pitkät jonot. Ohitimme jonot, ja jatkoimme tavaraliikenteen passintarkastukseen. Tarkastus oli nopea, ja autoomme kurkattiin vain pikaisesti. Tästä jatkoimme kohti tullia. Ensin suoraan yli, ja sitten u-käännöksellä uudelleen vaakojen kautta. Vaakaan taisi tarkentu 7120kg. Tullissa alkoi tuttu selvitys rumba. Nyt meiltä vaadittiin tavaraliikenteen kuljetuslupaa. No eihän meillä sellaista ole. Emmehän me kuljeta tavaraa. Meidät ohjattiin esimiehen puheille. Keskustelu oli kiivasta. Meidät käskettiin takaisin Suomeen. Emme suostuneet. Tullin esimies haki kollegoitaan paikalle. Heitä oli 4-5 parhaillaan, ja kaksi lakikirjaa joista he tulkitsivat tilannetta. Pitkällisten juupas-eipäs keskusteluiden jälkeen meille kirjoitettiin jokin tilapäinen lupa, jolla saisimme ajaa Venäjällä kuukauden ajan. Julieth kävi eläinlääkärin luona näyttämässä koirien paperit, ja kaikki vaikutti olevan hyvin. Seuraavaksi meidät ohjattiin esimiehen perässä toiseen rakennukseen, jossa kuulemma maahantulo rekisteröitäisiin. Tämän rakennuksen ovella oli kaksi upseeria? tauolla. Heidän kanssaan ei keskustelua syntynyt, vaan he tokasivat että takaisin Suomeen.

Palasimme toiseen rakennukseen, jossa meidät ohjeistettiin siirtämään auto takaisin passintarkastukseen. Passintarkastuksessa vaadimme vielä takaisin eläinlääkärin haltuunsa ottamat koirien paperit, sekä hylkäämään viisumiin laitetut leimat. Virallisen maastakäännyttämis dokumentin kanssa ajoimme takaisin Suomeen.

Suomen tullissa keskustelimme vielä rajaviranomaisten kanssa asiasta. Heillä ei ollut mitään käsitystä tilanteesta, eikä siitä, miten pääsisimme Venäjälle.

Kello oli jo paljon. Vietimme mielenkiintoiset 5 tuntia Venäjän viranomaisten kanssa. Täytyy kyllä nostaa hattua heille yrittämisestä. Esimies tosissaan yritti keksiä ratkaisun jolla pääsisimme rajan yli, mutta säännöt ovat sääntöjä, emmekä halunneet lähteä yrittämään seteleillä passin välissä.

Leuka rinnassa takaisin Lappeenrantaan. Mäkin pihaan emme kuitenkaan enään halunneet. Kauppareissun jälkeen Julieth löysikin Googlesta loistavan paikan leirille. Kirjoitan leiripaikasta oman postauksen.

Venäjällä mikään ei toimi, mutta kaikki järjestyy

Otsikko on lainattu Ville Haapasalolta, varmaankin Suomen tunnetuimmalta Venäjän-tuntijalta. Toisin kuin Ville, me emme tunne Venäjää, emmekä sen toimintatapoja. Kuten aikaisemmin mainitsin, on meilläkin ennakkoasenteita Venäjää kohtaan. Emme haluaisi, mutta kun sitä on koko ikänsä kuunnellut, on se juurtunut syvälle ajatuksiimme.

Ennakkoasenteista huolimatta halusimme tälle matkalle lähteä. Haluamme nähdä maailmaa omin silmin. Haluamme itse kokea, onko se niin kauhea maa, josta kaikki, jopa Venäjällä käymättömät, puhuvat.

Alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen(yllätys, yllätys) venytimme lähtöä lauantaille. Haminassa pyörähtämisen jälkeen jatkoimme kohti Vaalimaata. Suomen tullista pääsimme nopeasti läpi. Venäjän puolella kuorma-autokaistat olivat jo suljettu, joten päätimme mennä henkilöautokaistaa pitkin. Edellisvuoden matkalla käytimme ainoastaan henkilöautokaistaa pitkien, jopa kilometrien pituisten kuorma-autokaistojen sijaan.

Henkilöautokaistalla huomasimme automme olevan liian korkea katokseen ajettavaksi. Pysäköimme auton linja-autojen perään, ja pian olikin ystävällinen, hieman englantia puhuva tyttö meiltä asiasta kyselemässä. Kävi selväksi että voimme jättää auton siihen, ja kävellä passintarkastukseen. Passintarkastuksesta jatkoimme tulliin, jossa täytimme pienen häsläyksen jälkeen maahantulopaperit.
Kun tullivirkailija huomasi automme painon olevan 6700kg, hän paineli papereidemme kanssa tullirakennukseen. Ikkunan läpi seurasimme virkailijoiden keskustelua ja automme osoittelua. Pian ulos käveli kohtalaista englantia puhuva rouva. Hän ystävällisesti kertoi että joudumme palaamaan Suomeen.

Vaalimaan tulli

Emme tienneet mitä sanoa. Olimme suunnitelleet matkaa jo pitkään, ja suurena haavena oli ajaa Venäjän halki, ja yli Kaukasus vuoriston, Georgiaan, ja aina Kaspianmerelle saakka. Ja nyt tullivirkailija sanoo meille että emme pääse maahan. Englanniksi käydyssä keskutelussa kävi ilmi, että Venäjällä suurin sallittu massa henkilöliikenteessä on 5000kg. Ja vaikka automme on kuorma-auto, emme voisi mennä kuorma-autokaistalle, koska emme kuljeta kuormaa. Homma oli siis selvä. Ei muuta kuin u-käännös, ja kohti Suomea.

Neljä vaihetta

Ensimmäinen vaihe.
Pettymys oli valtava. Tähänkö se nyt kaatui. Tuntui typerältä. Yritin keksiä mitä muuta haluaisimme tehdä, mutta mieleen tuli vain että mennään kotiin ja nukutaan neljä viikkoa. Käännyttäminen rajalla tuntui epätodelliselta, eihän meille voi käydä näin. Me olemme tottuneet ongelmiin ja haasteisiin, mutta nyt matkamme tyssäsi ennenkuin se kerkesi alkaa.

Toinen vaihe.
Ajaessamme takaisin "ei kenenkään maalla" kertaamme tapahtunutta. Päätämme että ei se näin voi olla. -Virkailija teki virheen, kokeilemme huomenna toiselta raja-asemalta uudellen. Päätimme että asia selvitetään, onhan siellä muutkin käyneet vastaavalla kalustolla.

Kolmas vaihe.
Päätimme ottaa suunnaksi seuraavaan raja-aseman, Nuijamaan, joka sijaitsee Lappeenrannan kupeessa. Kello on kaksi yöllä ajaessamme pikkutietä pitkin. Istumme hiljaa, on karmea nälkä, ja jano. Piristämme toisiamme suunnittelemalla loppu yön ohjelmaa; Ajamme lappeenrantaan, etsimme vettä ja ruokaa, ajamme auton parkkiin, ja käymme nukkumaan. Jes, kuulostaa hyvältä. Ja sitten, auto sammuu. Rullaamme bussipysäkille, ja muistan kuinka tankkasin Helsingistä lähtiessä vain sen verran että pääsemme Venäjälle. Aikaisemmasta ketutuksesta johtuen emme muistaneet polttoainetilannetta (ja polttoainemittari ei toimi edelleenkään). Nyt alkaa hermo olemaan pinnassa. Taisin jopa kuulla sanat paskamaa. Tekisi mieli raivota, mutta kun ei keksi kenelle, niin nieltävä on. Google näyttää seuraavan polttoaineaseman olevan kuuden kilometrin päässä. Istumme pimeydessä, ja kinastelemme kumpi soittaa taksin. Onneksi takaa tuleva auto pysähtyy kun heilun keskellä tietä taskulampun kanssa. Ystävällinen paikallinen lupaa heittää minut kanisterin kanssa huoltoasemalle ja takaisin, vaikka hänellä on kiire.

Neljäs vaihe.
Polttoaineasema on suljettu, ilmeisesti lopullisesti. Ainoa vaihtoehto on jatkaa kaverin kyydissä 40 km Lappeenrantaan. Matkalla alkaa omat ongelmat unohtumaan kun kuuntelee miten huonosti sikäläisillä menee :) On liikaa hirviä, ja susia, ja kaikkea. No, hyppään autosta huoltoasemalla, ostan jerrykannullisen dieseliä, kaksi hampurilaista Burger Kingin autokaistalta, ja soitan taksin. Ei tunnu enään niin pahalta. Tankattuamme auton ja itsemme, jatkamme matkaa. Tarkoituksena löytää vettä ja yöpaikka.


Aamun jo sarastaessa saavumme Lappeenrannan keskutaan. Keskustaa ristiinrastiin pyörittyämme, valitsemme tutun ja turvallisen Mc'Donaldsin parkkipaikan. Onneksi on lauantai yö, niin ei tosissaan tarvitse hiljaisuudessa nukkua. Kellon ollessa viiden paikkeilla, nukahdamme kaatosateen ropinaan, ja näin matkamme on alkanut.

Mc'Donalds viiden maissa aamulla.

Koirien kanssa matkustaminen

Koirien kanssa Venäjälle, Georgiaan ja Azerbaizaniin.

Viime vuonna mukanamme kulki Arnold, meidän pieni valkoinen karvapallo. Edellisen loman haasteena koiran osalta oli pysyä kärryillä 18 eri maan tuonti- sekä vientiehdoista. Tänä vuonna ei tarvitse muistaa kovin monen maan ehtoja, mutta varman tiedon saanti on ollut melkoinen haaste jo itsessään. 

Tänä vuonna matkassamme on Arnoldin lisäksi meidän uusi perheenjäsen, dalmatiankoira Jalo.

Aloitin tuonti- sekä vientiehtojen selvittämisen perinteisesti googlettamalla. Tiedon löytäminen tyssäsi aika nopeasti. Eviran sivustoihin olen aikaisempina vuosina luottanut, mutta nyt tuntui, että mitä pidemmälle luin, sen sekavammaksi asiat muuttuivat päässäni. Lueskelun jälkeen alkoikin sähköpostisekamelska eri tahojen kanssa. Lähetystöt pyysivät olemaan yhteydessä viranomaisiin, Evira kertoi, että heillä on ristiriitaista tietoa rokotuksista ja rajaeläinlääkärit ohjasivat takaisin Eviran sivuille. Sain minä jonkilaisen kuvan kuitenkin muodostettua.  Luonnollisesti koirat tulee olla mikrosirutettuja sekä rokotettuja. Heiltä tulee myös löytyä EU-passi. Jalo on saanut passin muutama viikko sitten, ja molempien passeihin on uusittu tarvittavat rokotukset. Olen listannut alle tarvittavat rokotukset Venäjälle, Georgiaan ja Azerbaidzaniin mentäessä.

Venäjä

• Rabies eli raivotauti (rokote täytyy antaa 21 päivää ennen maahan saapumista, mutta se saa olla enintään 12kk vanha, mutta mikäli koiria ei ole rokotettu viimeiseen 6kk täytyy rokote antaa viimeistään 14päivää ennen(TIEDÄN, SEKAVAA!) )
• Penikkatauti
• Hepatiitti
• Virusenteriitti
• Parvo  ja adenovirusinfektio
• Leptospiroosi(tämä tarvitsee 2-4 viikon kuluessa vahvisterokotteen)

Venäjälle matkustaessa voit viedä maksimissaan kaksi koiraa ilman tuontilupaa. Olin yllättynyt siitä, kuinka tiukkaa Venäjällä on rokotusten suhteen. Noh, ei auta ihmettely, pojat ovat nyt saaneet listasta löytyvät rokotukset. Huomatkaa myös, että koirille tulee tehdä kunnan- tai kaupungin eläinlääkärin toimesta terveystarkastus max 5 päivää ennen Venäjälle lähtöä sekä vakuutus eläintautitilanteesta!

Georgia

• Raivotauti (tulee olla 30pv-12kk välisenä aikana rokotettu ennen maahantuloa)

Azerbaidzan

• Penikkatauti
• Raivotauti(mikäli rokotetaan ensimmäistä kertaa, tulee koira olla rokotettuna 21pv-12kk välisenä aikana ennen maahantuloa)
• Hepatiitti
• Leptospiroosi
• Parvovirus
• Parainfluenssa eli kennelyskävirus

Takaisin EU:n sisäpuolelle tultaessa täytyy huomioon ottaa se, että Azerbaidzan sekä Georgia kuuluvat korkean raivotautiriskin maihin, joten koirilla täytyy olla raivotautivasta-ainetestit tehtynä ja passiin merkattuna. Venäjä sen sijaan ei ole korkean raivotautiriskin maa. Vasta-ainetestin voi tehdä aikaisintaan 30 päivän kuluttua rokotuksesta. Testin vasta-ainepitoisuuden tulee olla vähintän 0,5ky/ml. Testiä ei voi suorittaa missä tahansa, vaan se tulee tehdä EU:n hyväksymässä laboratoriossa. Hyvä puoli tässä on, että mikäli rabies-rokote annetaan säännöllisesti koiralle, on merkintä passissa ikuinen. Ennen Suomeen paluuta koirat täytyy kiikuttaa Venäjän puolella eläinlääkäriin, ja heille tulee antaa ekinokokkilääkitys 1-5 vuorokautta ennen Suomen rajan ylitystä.

Toivottavasti en sekoittanut teidän päitänne pahasti! Täytyy myöntää, että vaikka olen lukenut kaikki mahdolliset sivustot ja kysellyt ympäriinsä, on olo hieman epävarma. Tuntuu, ettei keneltäkään saa varmaa vastausta. Jääkää kuulolle, päivitän matkan jälkeen, miten meidän kävi!

Iso kiitos vielä Tikkurilan Evidensian asiantuntevalle hoitohenkilökunnalle. Heiltä saimme paljon apuja tarvittavien rokotusten selvittämisessä.

Terkuin, Julieth